torstai 29. syyskuuta 2016

Olgan joulu on nyt täällä!

Minä olen jouluihminen.

Ja tiedostan kyllä, että nyt on syyskuu, hih ;)


Sisäinen jouluihmiseni herää kesäuniltaan suurinpiirtein marraskuun alussa. Kaivelen vanhoja, hyviä joululehtiä fiilisteltäväksi. Alan miettiä joulukuusen paikkaa ja mitähän me syötäisiin jouluna. Meidän perheessä pienillä jutuilla saa aikaan suuren joulutunnelman. Tänä jouluna poikkeamme hieman perinteistä (hui), koska meillä näkyy ja tuoksuu...

Olgan joulu




Olga Temonen on tehnyt aivan ihanan joulukirjan, omaan mutkattomaan ja ihanaan tyyliinsä.




Kirjasta löytyy houkuttelevia joulureseptejä.
Me löydettiin heti pari, mitä on kokeiltava jo hyvissä ajoin ennen joulua.


Nopealla matematiikalla laskin,
että jos kokeilen tehdä (ja syödä) kaikki kirjassa esitellyt herkkureseptit,
tulee allekirjoittaneen valmistautua ainakin viiteen juhlapyhälisäkiloon.
Ehkä täytyy nyt ennakkoon pitää löysät pois-lokakuu,
että on sitten jouluna tilaa joulupullalle, laatikoille ja suklaalle?


Kirja on kuitenkin paljon muutakin, kuin reseptejä.
Se on kurkistus Temosten perheen jouluun.

Mikä on joulumukin tarina?
Mihin perinteiseen jouluruokaan Olga laittoikin kvinoaa?
Tai kookosmaitoa?
 



Olgan joulu on myös visuaalisesti herkullinen, kuin joulupulla.
Aivan kuten edeltäjänsäkin: Emäntänä Olga ja Olgan pullakirja.
Jälkimmäistä ei vielä löydy omasta kirjahyllystäni,
mutta hankintalistalla se ehdottomasti on.
Mutta Emäntänä Olga-kirjaa meillä on luettu jo monta vuotta.
Siitä kirjasta koko perheen suosikiksi muodostui Intiaanipiparit.





Sikäli tämä kirja noudattaa Olgan edellisten kirjojen kanssa samaa teemaa,
tämäkin on kirjoitettu puhtaasti rakkaudella.

Minäkin toivon, että teistä jokainen saisi viettää sellaisen joulun,
missä voi olla läsnä, rakkaudella.

Kirjoittakaa omat säännöt, millaista joulua te haluatte viettää.
Luokaa omat perinteet ja yksi parhaista jouluvinkeistäni:
less is more!
Ja sitä voi toteuttaa esimerkiksi siten, että
leivo joulu kotiin.


Sain oman kirjani ennakkojoululahjaksi.
Kiitos kirjalahjasta, M

Ja tietenkin kiitos tunnelmallisesta joulukirjasta Olgalle

Sari



keskiviikko 28. syyskuuta 2016

Väriä elämään, villasukka kerrallaan!

Olen yksi esimerkki suomalaisesta sisusta. Tämä kävi ilmi etenkin sairaalajaksolla, kun kotiuduin lähes etuajassa, mutta se sisu käy ilmi toisessakin asiassa. Nimittäin minähän en ole osannut neuloa villasukkia (kantapää!) mutta taas kerran ostin kerän lankaa ja päätin opetella. Minulle tulee joka syksy niin vahva syysneuloosi, että on pakko tehdä jotain. Olen villasukkien suurkuluttaja, enkä aina kehtaa vinkua muita tekemään sukkia, joten siksi olen pitkään toivonut saavani kyvyn lukea suorastaan kryptistä sukkaohjetta. Sitä ihmettä onkin odoteltu. Olen saanut yhden sukkaparin aikuisiällä onnistuneesti valmiiksi, mutta se kantapää oli neulottu ohjeesta poiketen, hyvin erikoisella tavalla. Ja se sukkalankakin oli jotain täysvillaa ja tuoksahtelin aika vahvasti lampaalle - ei siinä mitään, lampaanvillan tuoksu on ihan jees, vaikken sitä ehkä Eau de Bää-muodossa dekolteelle suihkisikaan, mutta kun se sukkien lammashaju kävi henkeen. Ei hyvä.


Teitä mahtaa naurattaa, taidan olla maailman viimeinen villasukkien (kantapään) neulomista opetteleva ihminen ;) No ei siinä mitään, parempi myöhään kuin ei laisinkaan, eikö?


Väriksi valitsin ihanan syksyisen okran.




Suihkimiseen ostin Novita Koivu-sukkapuikot.
Jospa aiemmin epäonnistuneiden villasukkien taustalla on ollut vääränlaiset puikot, hih ;)


Koivupuikot olivat tosi ihanat ja olen entistä vakuuttuneempi,
että aikaisemmin oli tosiaan vaan huonot puikot ;)


Niinpä nyt tuli väriä elämään,
villasukka kerrallaan!


Nyt kun sain valmista aikaan, sukkatilauksia on tipahdellut jo siihen tahtiin, että täytyypä taas pistää puikot viuhtomaan. Ihanaa, kun ihmiset antaa armoa "käsialalleni", hyppivät silmukat alkaa varmasti suoristua harjoituksen myötä. Niin ja nyt täytyy ottaa varovasti ettei sitten iske joku vihloskeleva sukkapuikko-olkapää, kun paluu varsinaisiin töihin taas koittaa ;) 


Yksin en olisi mitenkään pystynyt tähän. Kiitos äidilleni sitkeästä neuvomisesta Lisätukea ohjeiden ymmärtämiseen ammensin No home without you-blogista. Siellä oli videokuvattu villasukkien neulontaohje ja voit kurkkia lisää TÄÄLTÄ. Mutta koska kirjalliset ohjeet eikä videotkaan täysin saaneet minua ymmärtämään munkkilatinamaisia sukkaohjeita, äiti sitten väänsi rautal ratakiskosta, että mitä pitää tehdä. Huh ja kiitos vielä!

Elämän pienet ilot, hurraa!

Sari




maanantai 26. syyskuuta 2016

Kuinka elämä voi muuttua hetkessä.

Sairaalan yöhoitaja tuli kierrokselle mittaamaan verenpaineen ja kuumeeni. Yön pimeys oli laskenut mustan verhon päivisin huoneeni ikkunasta punaisena hohtavan vaahteran ylle. Hän katsahti ulos tornisairaalan ikkunasta sanoen: "tämä syyskuu on ollut kaunein pitkään aikaan". Minä nieleskelin kyyneleitä, niin varmasti oli ollut, mutta minä olen katsellut vain sairaalan harmaata kattoa.

Kuinka elämä voi muuttua, ihan hetkessä.


Syyskuun alkupuolella meillä oli todella ihana päivä: läheiset olivat järjestäneet minulle yllätyssynttärit. Söimme vähän herkkuja, juteltiin mukavia. Seuraavana, virallisena juhlapäivänä menimme äitini ja lasten kanssa ravintolaan syömään. Se oli aivan ihanaa, koska olin viimeiset kaksi viikkoa ollut aivan mössöruualla viisaudenhampaiden poiston vuoksi. Enpä olisi arvannut, että tuo ateria olisi viimeinen ateria pitkään aikaan.


Seuraavana yönä alkoivat hitonmoiset vatsakivut, mitkä päivän mittaan yltyivät. Huikkasin töihin käyväni lääkärissä hakemassa lääkettä ja jatkavani töitä sitten. Suunnitelmat muuttuivatkin lennossa, sain lähetteen suoraan päivystykseen. Itkin, huusin ja vääntelehdin, sattui niin kamalan paljon. Päivystys oli tukossa, lääkäriä ei saatu kiinni. Tutkittiin, ultrattiin, paineltiin. Sain suoraan suoneen särkylääkkeitä, mutta siihen hetkeen mennessä mikään ei auttanut siihen kipuun. Olo oli sellainen, kuin olisin synnyttänyt kolmatta kertaa. Otettiin verta, mitattiin verenpaineita. Vasta, kun sain todella tujua kipulääkettä, alkoi olo helpottaa. "Sappirakossa kiviä"-diagnoosi käteen ja särkylääkkeiden kanssa kotiin. 


Viikonloppu meni kipuillessa.
Lämpö alkoi nousta.

Maanantaina menin uudestaan lääkäriin ja itku tuli siinä kohtaa, kun painoin lääkärin huoneen oven perässäni kiinni. Kädessä oli jälleen lähete päivystykseen. "Sappirakon tulehdus", he epäilivät. Taas mitattiin verenpainetta, paineltiin, katsottiin nousevaa kuumetta ja verikokeissa tulehdusarvot huusivat karua kieltään. Ultraava lääkäri katsoi minua syvälle silmiin, "sappirakkosi poistetaan, tällä reissulla". Minulle tultiin tekemään vaateluettelointi ja sen jälkeen siirto osastolle. Mitä siitä nyt voi ajatella. Apuva?


Tuli tiistai ja tuli tähystys. Operaatio oli kestänyt tunteja, vatsassani oli neljä eri mittaista jälkeä. Lääkäri tulisi juttelemaan myöhemmin lisää. Päivä meni horroksessa, nukkuen, valvoen, saaden lääkkeitä, antibiootteja ja verikokeita otettaessa.


Lääkäri tuli kertomaan hyviä ja huonoja uutisia.
Kaikki ei mennyt ihan niin hyvin.
Mutta sappirakko oli nyt poistettu.
Komplikaatioita saattaa silti tulla.

Toipuminen tuntui kuitenkin lähtevän käyntiin ihan hyvin.


Perjantaina keräsin tavarani ja sain luvan lähteä kotiin. Mummi ja yhdeksänvuotias hakivat minut. Oli ihanaa päästä toipumaan kotiin, vihdoinkin. Kotona söin, istuskelin ja yritin pötköttää. Sattui hieman vatsaan.

Iltaa kohden kipu yltyi.
Yhtäkkiä en voinut enää puhua.
Kivut kouristivat minut kaksin kerroin.
Tuli epätoivo: ei taas?

Kipu aaltoili läpi vartalon niin, että tuskanhiki valui otsalta ja kyyneleet silmistä. Yritin hengittää, onneksi isimies oli kotona ja pystyi jäädä lastenvahdiksi. Ambulanssi oli meillä parissa kymmenessä minuutissa. Sitten mentiin.


Pian olin taas päivystyksessä. Ja minut siirrettiin taas osastolle. Ultrattiin, magneettikuvattiin. Kaikki ei ollut hyvin, sappikivi tukkii tiehyen. Näitä tähystyksiä ei vaan tehdä viikonloppuisin, on pakko odottaa alkuviikkoon.


Itkin.

Itkin koska teki niin hemmetin kipeää, särkylääkkeistä ei meinannut löytyä apua. Kipu kouristi koko vartaloa, tein neljättä synnytystä, kipu oli niin kovaa. Ja uskallan väittää tietäväni mistä puhun, koska synnytyin toisen lapseni ilman kivunlievitystä. Itkin, koska sydämeen sattui niin paljon. Olin ollut jo pitkään erossa pikkuisistani, nyt taas. Enkä tiennyt koska näemme seuraavan kerran. Kuusivuotias ei jossain kohtaa kyennyt enää puhua kanssani puhelimessa. Yhdeksänvuotias itki ikäväänsä kotona. Mummi ja isimies vuorottelivat kotona lastenhoitajina. Tiesin, että he pärjäävät ja että lapsilla on kaikki hyvin, mutta se tuska. Sattuu vieläkin. Aloin muistuttaa Simpsoneita, meidän ihonvärit olivat täsmäävät. Eikä peilistä katsottuna silmissä ollut enää valkuaiset, vaan keltuaiset.


Kunnes tuli tiistai, minut tähystettiin uudelleen. Mentiin suun kautta sisälle ja saatiin kivi ulos. Alkoi uusi toipuminen. Ja voin kertoa, koskaan syöminen ei ole pelottanut yhtä paljon, kuin tuon tähystyksen jälkeen. Olin ollut sairaalajaksoni aikana vuorokausia ravinnotta tippaletkun jatkeena. Osin omasta tahdosta riippumatta ja lopulta olin niin kipeä, etten voinut syödä. Pikkuhiljaa oli vaan uskallettava; siellä ei pitäisi enää olla mitään, mikä aiheuttaa kipua. Neljä reikää massussa tosin tekivät vielä kipeää. Ne paranevat hiljalleen. Ja pikkuhiljaa uskalsin syödä.


Toipuminen lähti käyntiin hoippuen. Oli tuskaisaa illalla todeta ääneen, että olethan mummi meillä vielä yhden päivän: en taida huomennakaan pystyä tulemaan kotiin. Se oli minulle todella kova paikka. Oli niin sairaan kova, ihan järjetön ikävä kotiin lasten luo. Kuulostaa kyllä kliseiseltä, mutta päästä suukottamaan pikkuisia, päästä peittelemään illalla. Komentamaankin ;) Halusin kotiin. Mielellään heti.


Mutta tulihan se päivä lopulta, kun sain lähteä taas uudelleen yrittämään kotiutumista. Se tunne, kun sai lääkäriltä kotiinlähtöluvan, aivan ihanaa. Mummi ja kuusivuotias hakivat minut. Kuusivuotias tuumasi, että toivottavasti et äiti enää joudu tulemaan tänne sairaalaan. No sitä minäkin toivon.

Kotona odotti... no pino laskuja ;) Ensimmäinen ilta meni pelonsekaisin tuntein. Istuin yksin sohvalla, kun muut nukkuivat jo. Jokainen vihlaisu pelotti: nytkö taas? Kohtako mennään? Oli pakko luottaa siihen, että toivottavasti mitään ei käy ja jos käykin, ne tilanteet hoidetaan sitten sellaisena kuin ne tulevat eteen. 


Tutkimukset jatkuvat kuitenkin vielä. Mitä löytyy tai löytyykö mitään, jää nähtäväksi. Nyt olen päässyt suorastaan helpolla, huonomminkin olisi voinut käydä. Mutta jatkuuko tämä järjettömän onnekas tuuri jatkossa? En tiedä, mutta toivotaan. Tämä matka on maanläheistänyt minua niin paljon. On paljon asioita, joita on turha pelätä, koska voi olla, että ainoa vaihtoehto on vain hyväksyä ne. Todentotta, kaikki sairastaminen olisi helpompaa jos ei tarvitsisi ajatella lapsia. Se tässä on vaikein kohta. Siinä kohtaa tukiverkostot astuvat kehiin. Monta rakastavaa aikuista ympärillä. Koko perheen ympärillä.


Siksi blogi on ollut hiljaa. Siksi blogi on ollut sairauslomalla.
Siksi minä olen edelleen sairauslomalla.



Nyt fiilikset on todellakin
thankful ja blessed.

Ei sanat riitä kuvaamaan,
miten ihanaa on olla kotona
Ja toipuminenkin sujuu hyvin.



Niin se elämä voi yhtäkkiä muuttua. Minun syyskuun tehtävälista meni nyt kyllä aivan päin pöpelikköä. Olin ostanut meille liputkin Paula Vesalan ikärajattomaan konserttiin Tavastialle. Jouduin antamaan ne liput pois, koska olin silloin vielä niin kipeä hammasleikkauksen jäljiltä. Kiitos H, joka käytti liput tyttöjen kanssa :) Minulla oli myös liput Red Hot Chili Peppersien keikalle. Kun keskiviikkona minun olisi kuulunut puuskuttaa keikalla posket punaisena ja riemusta kiljuen, niin minäpä puuskutinkin puhallellen pulloon happisaturaatioarvojen nostamiseksi tai no - pelkkä sängystä nouseminen oikealla tekniikalla oli melkoista puuskuttamista. Anteeksi S, kun meillä meni keikka aivan mönkään, mutta ihanaa, että H ja J ottivat liput vastaan ja menivät rokkaamaan!

**

Muistakaa pitää itsestänne hyvää huolta!

Sari



sunnuntai 11. syyskuuta 2016

Sairauslomalla.

Blogi on nyt sairauslomalla, yhdessä kirjoittajansa kanssa. Edetään yksi kipuaalto kerrallaan, yksi hengenveto kerrallaan.


Sari

keskiviikko 7. syyskuuta 2016

Roina on alkanut vähenemään, olo on alkanut kevenemään.

Täällä ei ole tapahtunut yhtään mitään uutta sisustusrintamalla. Tai siis en ole hankkinut mitään uutta. En sohvaa, en juomalaseja. En uusia säihkyviä lakanoita enkä edes uusia tuikkuja.

Kun on tullut joku ihmeellinen roina-ahdistus.


Olen tosi iloinen kaikesta tavarasta mitä meillä on. On kivaa omista sipulikuppi, kahvinkeitin, sänky ja verhotkin. Asioita, mitä kaikilla ihmisillä ei ole, vaikka kovasti niin toivoisivat. Mutta toisaalta olen ollut jo pitkään ahdistunut siitä, kun meillä on kotona jatkuvasti niin kamala sotku. (Enkä minä edes sotke ;))


Vaikka miten siivoan ja järjestelen, kun selkäni käännän, on jossain nurkassa tapahtunut mystinen PUFF ja kaikki tavarat ovat ympäri ämpäri. Tuttua, anyone? ;) Logiikkani on pitkään ollut se, että jokaisella tavaralla pitää olla oma paikka. Sitten koti pysyy siistimpänä. Kunnes vasta viimeaikoina olen tajunnut, että eihän se ongelma ole tilan puute vaan tavaran määrä. Miksi me tarvitsemme neljäsataatuhatta henkaria? Satoja, ellei tuhansia kippoja joita ei voi edes pestä koneessa? (Mutta toki me tarvitsemme edelleen Kivi-tuikkuja, Kastehelmi-ihanuuksia, Marimekkoa ja... :))


Kesälomalla aloitettiin siivoamaan paikkoja. Kaikki risa ja puhdas krääsä heitettiin roskiin (miten sitä olikin kertynyt niin paljon?). Ikea-kasseihin sullottiin kierrätykseen menevää tavaraa. Leluja, astioita, kirjoja. Sitä mukaa, kun roina on alkanut vähenemään, olo on alkanut kevenemään. Toki tällä on vaikutuksia muihinkin perheenjäseniin ;) Olen joskus pitänyt linjaa siitä, että lapsille annan jouluna lahjaksi vain 1-2 pakettia. Sitten se on lipsahtanut johonkin 10 paketin hujakoille. Nyt tehdään ryhtiliike. Eikä se sitä tarkoita, että lahjakääreestä löytyy tonnin älypuhelin. Fiksuja hankintoja, mielekkäitä lahjoja. Eikä mitään turhaa. 


Ihaillen seuraan, mitä kaikkea muissa blogeissa on tuunattu tai hankittu. Voi, kun ei meillä ole tapahtunut sisustusrintamalla mitään, vaikka on siis paljonkin. Tätä tyhjää on vaan vaikea esitellä. Vaikka ei sitä tarvitse esitellä. Sen tuntee.


Eikä tämä projekti tähän ole loppunut. Tämähän on vasta alkusoittoa! (Tätä ei paree tunnustaa perheenjäsenille, hih) Pikkuhiljaa tavaramäärä alkaa olemaan hallinnassa. Pikkuhiljaa voin tulla kaupan lakanaosastoltakin pois ilman, että itkettää, kun en saanut mitä olisin ehdottomasti tarvinnut halunnut. Kun ei kaikkea voi saada, ihan niinkuin lapsillekin aina muistuttelen ;) Eikä tähtäimessä olekaan yhden tavaran koti. Vaan koti missä on vain kivoja juttuja, ei mitään turhakkeita ja missä sotku ei pääse riistäytymään kaaokseksi (ainakaan ihan joka kerta)!


Ahdistaako teitä muita roinan määrä?
Mikä ratkaisuksi?
Oletko kokeillut KonMaria?
Vai muuten vaan olet roudannut roinat pois?

Sari


Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...